Avunhuuto on kaikunut mielessäni eilisaamusta lähtien. Luulin sitä ensiksi linnuksi, sitten kuulin sen toisen kerran; enkä ollut uskoa kuulemaani. Kolmannella kerralla ryntäsimme kaverini kanssa sisään hälyyttämään apuvoimia. Onneksi niitä oli jo tulossa. Vieläkin puistattaa tiistain avantouinnin kolkkous. Olimme siis menossa avantoon, kun kyseinen huuto kuului vastapäiseltä rannalta. Mies oli joutunut veden varaan, kulkiessaan kirkkaalla syysjäällä. Olin juuri lähtiessä lukenut paikallislehdestä, että jää on vain lokin kantavaa. Mikä meitä ajaa heikoille jäille? Mies saatiin pelastettua, mutta avunhuuto jäi kaikumaan sisääni. Viime yönä olin unissani veden varassa ja hukkumaisillani useaan otteeseen.
Kannan myös surua, nuoren ihmisen ennenaikaisesta kuolemasta. Kaveriporukka, myös oma lapsemme miettii; miksi?

Selvittelin tuskaani tänään psykiatrilleni. Hän kirjoitti sairaslomaani jatkoa, ensi elokuun loppuun asti. Sekään ei tuntunut hyvältä. Olenko parantumaton? Eikö tämä koskaan hellitä?

280372.jpg