Asun lapsuuskodissani ja joka päivä kuljen samoja maisemi ja teitä, kuin 50 vuotta sitten. Maisemat ja talot ovat osin muuttuneet, mutta löydän täältä myös entistä, tuttua ja muistoja herättävää. Naapurissa on sama pihakaivo, josta äiti ja isä, naapurin tädit ja sedät kantoivat koteihimme veden. Lähinaapurissa asuu täti, jonka lasten kanssa leikimme päivittäin ja tapaamme heitä vieläkin usein. Kotimme toisen raja-aidan takan ovat naapurit vaihtuneet useaan kertaan. Ensimmäinen, siinä talossa asunut perhe, lähti aina Australiaan asti. Tälle Australiassa asuvalle "leikkitoverilleni" olen kokoamassa kuvia cd:lle, lapsuusmaisemista. Tässä jaan teidän kanssanne osan näistä maisemista ja kuvista.

Kävelin tänään lähimetsään, joka oli 50 luvun asuinalueemme lapsille mieluinen leikkipaikka. Sinne pojat rakensivat majoja ja me tytöt leikimme siellä kotia. Laakea kallio antoi mahdollisuuden jopa kylien rakentamiseen. Pidimme siellä myös kauppaa ja luonnon antimet olivat kauppatavaroitamme. Vesilätäköissä pestiin leikkiastioita tai nukkien pyykkejä. Sieltä vanhempamme meidät löysivät, jos olimme unohtaneet palata sovittuna aikan kotiin.
Olen katsellut paikkaa useasti nykyisillä aikuisen silmilläni ja ihmetellyt kuinka vanhempamme luottivat meihin ja turvallisuuteemme noilla leikkipaikoilla. Jyrkät ja usein sateesta liukkaat kalliot ja jyrkät kallioseinät eivät luo minuun turvallisuuden tunnetta nyt. En kuitenkaan muista, että lapsena olisi tapahtunut suurenpia vahinkoja meidän leikeissämme.

Nyt tuo maisema on minulle mieleinen mietiskely- ja rukouksen paikka. Istun siellä usein kesäisin, katsellen maiseman kauneutta ja nauttien metsän hiljaisuudesta.