Televisiosta tuli tämän kesän paras ohjelma."Eläinystävämme" ja aiheena oli lehmät.

Koko loppukesän olen ihaillut lehmiä laitumella. Olisin halunnut mennä niiden joukkoon, muuttua pieneksi tytöksi jälleen, ja painautua lehmän lämpimään kylkeen. Lehmisavu sieraimissani, maidon rytmikäs suihke lypsysankkoon ja mummon hiljainen hyrinä lehmän hännän heilutuksen säestämänä. Tuo muisto tuo turvallisuuden tunteen kaukaa lapsuudesta. Karjankellon kalke on kauneinta musiikkia, jota tiedän. En ennättänyt saada kesällä kuvia laiduntavista lehmistä, mutta olen usein vieraillut täällä.  Lehmä luo turvallisuutta turvattomalle, lepoa rauhattomalle.

Kävin tänään hoitajani luona, mielenterveystoimistossa. Sunnuntaina alkanut tuskaisuus jatkuu. Mietimme sen aiheuttajaa, En löytänyt vastausta. En osaa levätä vaikka kuinka väsyttää, en osaa sanoa: EI, vaan tarjoudun auttamaan, itseni on vaikea ottaa apua vastaan, syyllistän itseäni tekemätttömistä töistä, mahdollinen työhönpaluu kauhistuttaa. Olen sairas,mutta se ei ole tainnut vieläkään täysin selvitä itselleni. Pelkään nyt jo ensi viikkoa, sillä seuraava mtt käynti on vasta kahden viikoln päästä. Voin tietenkin soittaa ja ystävät ovat tukenani. Olen saanut myös tämän blogin kautta nettiystäviä, jotka tukevat ja muistavat rukouksin. Kiitos teille siitä!

Eletään päivä, tai vain hetki kerrallaan, Ensin yö ja sitten vasta huominen päivä.