Olen usein ihaillen pysähtynyt katselemaan näkymää yläkerran ikkunasta. Viime keskiviikon iltarusko punasi taivaan ja sai minut tarttumaan kameraan. Mustana paistavat talot ja hämyinen tie kuvasi mieleni maisemaa, mutta taivas ennusti tulevan päivän sadetta. Sade ja kyyneleet puhdistavat luontoa ja sielua. Molempia olen kaivannut, odottanut ja rukoillut. Sade virvoitti torstai aamuna ja  itku tuli viimein istuessani terapeutin tuolilla. Kuivuus jja ahdistus jatkuvat kuitenkin yhä.


Perjantaina olin virkistäytymässä ystävän matkassa. Olen saanut suuren lahjan, kun olen saanut ystävän johon voi luottaa. Olemme kulkeneet samaa matkaa jo pari vuosikymmentä. Hän on matkakumppani, niin henkisesti kuin hengellisestikin. Ilot ja surut, kiitokset ja rukoukset on yhdessä kannettu ja jaettu. Ojennan  sinulle ystäväni kukkasen, kiitokseksi yhteisestä matkasta, joka toivottavasti saa jatkua vielä pitkään. Soilikin, jonka kasvatin keväällä, piti olla tumman lilan värinen. Kukan nuput kuitenkin kertoivat jo sen valkoisesta väristä. Samalla tavoin, ystäväni, tummat ahdistavat ajatukset muuttuvat keskustelussamme valoisan valkoisiksi.