Tunnen haikeutta ja arkuutta kävellessäni tämän pihan polkuja. Piha on tarina eletystä elämästä, menneistä sukupolvista. Liikun varoen, kuin suojellakseni entisiä askelia peittymästä omieni alle. Tunnen osan heistä, täällä asuneista ja kasvaneista ja nyt osa jo tuonilmasiin siirtyneistä.
Olin itsekin kerran, yhden päivän, tämän talon historiaa. Pyöräilin ystäväni kanssa tänne, hänen mummolaansa, kolmenkymmenen kilometrin matkan. Ensin parikymmentä kilometriä kylästä toiseen, sitten läpi karjalaisen uudisasutuksen ja siitä halki korpimaisemien pienen kosken partaalle. Mäellä näkyi talo, aitta, sauna ja navetta.,
Mukanani oli pieni kamera, jolla ikuistimme matkamme. Voin nähdä meidät vieläkin; huivipäisinä, nauravina tyttölapsina, istumassa harmaan aitan kiviportaalla. Talon emäntä kutsui meidät syömään pirtin pitkään pöytään. Isäntä kertoili myhäillen tarinoita entisistä savotta-ajoista; kun pirtin lattia täyttyi väsyneistä savottalaisista.
Elämä oli karua, ja työtä tehtiin kovasti. Vapaa-aikaakaan ei heitetty hukkaan, siitä kertovat vieläkin emännän kutomat seinävaatteet kammarin seinällä ja isännän lukuharrastus on kasvattanut kirjahyllyt täyteen kirjoja. Runosuoni pulppusi, kotikosken lailla ja siitä syntyi kirja, nyt jo lastenlasten luettavaksi.
Talo seisoo törmällä ja kertoo hiljaa historiaansa, sitä kuuntelevalle ohikulkijalle.
Aittapolku on kasvanut täyteen lupiineja.
Kivi on kuullut elämän ilot ja surut, siinä istuvien sydämistä.
Maito valuu siivilästä, enää vain muistoissamme.
maanantai, 11. syyskuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.