Tänään olin psykiatrini vastaanotolla. Jännitän näitä tilanteita, niinkuin aina lääkärissä käydessäni. En muista puoliakaan siitä, mitä lääkäriltä pitäisi kysyä.  Keskustelimme voinnistani; olinko ja millä tavoin parempi kuin kuukausi sitten? Mielestäni kaikkein pahimmat ajatukset ja unet ovat hieman väistyneet, aivankuin ohuen verhon taakse. Näen kyllä vielä unia esim. työstä, jota tuntuu olevan mahdoton suorittaa. En kuitenkaan koe sitä uhkaavana, kuten aikaisemmin. Mieleni on levoton, ja vaikka olen väsynyt, en pysty päivisin nukkumaan. Illalla simahdan heti iltalääkkeen jälkeen. Ehkä uneni on myös syvempää, tämän lääkityksen ansiosta.

Kelan sairaspäivärahat täyttyvät tämän kuun lopussa. Sain apua kelan työntekijältä, kuntoutustuen hakupapereiden täytössä. Tuntui, etten ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä papereissa kysyttiin. Nyt pyysin psykiatrin b-lausuntoa kyseiseen hakemukseen. Hän tuntui epäröivän asian kanssa. Olen saanut sairaslomaa vuoden loppuun, joka määräaikaiseen kuntoustusrahaan on kuulema liian lyhyt aika. Kirjoittaako hän todistuksen maaliskuulle asti, jää nähtäväksi?

Seuraava käyntini olisi ennen vuoden loppua, jossa todetaan: olenko työkelpoinen? Säikähdin  sitä, että työt ovat taas esillä ja minun pitäisi ruveta kunnolla kuntoutumaan. Kysyin, että voinko tulla aikaisemmin vastaanotolle, jos tilani tuntuu vaikealta? Oloni tuntui turvattomalta, aivankuin psykiatri olisi hylännyt minut selviytymään yksin sairauteni kanssa. Asia ei tietenkään ole niin ja onhan minulla viikottainen kontakti sairaanhoitajaan. Psykiatri sanoi, että voin suunnitella seuraavan käynnin hänen luokseen, sairaanhoitajan kanssa.

Mikä on tämä turvattomuus ja pelko tulevaisuutta kohtaan. Tämä kuukauden jakso, syyskuust tähän oli jotenkin helponpi kestää. Nyt työhönpaluun loppuviiva taas häämöttää.